Vuosi sitten olin into pinkeenä tiimivalmennuksen äärellä. Haastavaa oli ainaisena kontrollifriikkinä luottaa muiden tekemiseen ja antaa tilaa muiden ideoille. Tässä tiesin olevan kasvunpaikkani. Olin jo jokin aika sitten vakaasti päättänyt kehitellä uusia oppimistapoja. Digitaalisten työvälineiden kanssa olin aika hyvä. Näitä tulisi ottamaan opetuksessa monipuolisesti käyttöön. Olin sitä mieltä, että oppimisen tulee olla hauskaa. Koulussa voi olla hauskaa!
Olin innoissani kehittämässä uutta oppimisympäristöä. Miellä oli hieno porukka ja paljon ideoita opetumenetelmien kehittämisen suhteen yhdessä muiden opettajien kanssa. Myös esimiehemme oli mukana ideoimassa ja kannustamassa uuden kokeiluun. Olin into pinkeenä ja odotin jo syksyä, että saamme uudet opiskelijat koekaniineiksi.
MISSÄ OLEN NYT?
Nyt olen melko lannistunut, menettänyt uskoni, että tässä työyhteisössä saan kokeiltua uutta. Tuntuu, että taistelu on hävitty. Dialoginen oppimisympäristömme tuhottiin täytin. Kaikki opettajat eivät kuulema osaa opettaa dialogisesti.
Olen miettinyt, että olenko raukka, koska tuntuu että täytyy luovuttaa. Mutta toisaalta yksin on vaikea tehdä mahdottomia, jos muut eivät ole samalla aaltopituudella. Mahdottomiin en pysty minäkään. Olen miettinyt, että jostain tulee vielä inpiraatio, kipinä joka sytyttää. Tahtoa minulla olisi sekä mahtavat koekaniinit eli opiskelijani. Teemme sen, mihin pystymme. Taistelutoveri olisi kiva. Taistelutoveria, en edes apuria tunne tällä hetkellä työyhteisössäni olevan.
MINNE HALUAN PÄÄSTÄ?
Halusisin takaisin sen saman innotuksen, mikä minulla oli vuosi sitten. Tiedän, että kokonaan minua ei voi lannistaa. Tiimioppimisen menetelmät ovat vähimmät, mistä haluan pitää kiinni. Haluaisin takaisin meidän dialogitilan. Haluasin, että muutkin haluaisivat muutosta ja kokeiluja. Halusisin taistelutoverin keppihyypiöitä vastaan. Halaisin kipinän, innon, inspiraation takaisin. Halusisin saman flowtilan, mitä koin vuosi sitten keväällä. Halausin uskon, että kyllä tämä vielä tästä.
Minua ei mikään pakota jäämään lillumaan lämpimään alkumereen. Pitkää tunkkinne ja olkaa keuhkokaloja, jos kerta sitä haluatte. Tahdon valoon! Tahdon ympärilleni inspiroivia ihmisiä, joiden kanssa tuntuu, että vain taivas on rajana.
KUINKA SINNE PÄÄSEN?
Täytyy myöntää, että tällä hetkellä ainut tie uuteen kipinään tuntuu olevan työpaikan vaihto. En enää keksi mitään keinoa, kuinka voisin innostaa omaa työyhteisöäni. Keksin kyllä keinoja, kuinka innostaa ja innostua opiskelijoideni kanssa. Mutta se kehitystyö ja uuden suunnittelu, sitä en positiivimmissa ajatuksissanikaan pysty näkemään, että nykyisen esimiehen kanssa pystysimme toteuttamaan.
Sinne pääsen siis, että alan katsella uutta työpaikka ja toivoa, että siellä ruoho olisi vihreämpää.
MISTÄ TIEDÄN OLEVANI PERILLÄ?
Sen tiedän siitä, että olen saanut ympärilleni inspiroivia ihmisiä, joiden kanssa ajatukset lentelee ja on upea toteuttaa uusia asioita. Tunnen, että olen virtaa täynnä, enkä malta odottaa seeuraavaa työpäivää. Tunne olevani juuri oikeassa paikassa ja nään, mille portaalle seuraavaksi jalkani voin laittaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti